sunnuntai 31. toukokuuta 2015


Elämäni hirvein, vaikein, haastavin ja paras vuosi takana. 10 kuukautta olen nyt asunut omillani ja monet asiat ovat muuttuneet kun silmiä on vähän raottanut. Kämppiselämä ei todellakaan sovi mulle, eikä varsinkaan lapsuudenystävän kanssa. Sukset on menneet pahasti ristiin ja jokaikinen asia toisessa häiritsee. Omaa rauhaa ei ole, ja kodilta tämä tuntuu ainoastaan kun pääsen joskus harvoin olemaan täällä yksin. Hyvä juttu kuitenkin on se, että pian mun ystävä muuttaa pois ja mun rakkaani muuttaa tähän mun kanssa. Toivottavasti tämä vähän helpottaisi tätä joka päiväistä ahdistusta oman rauhan puutteesta. Kaukosuhde on meillä toiminut tähän asti yllättävän hyvin, mutta odotan kuin kuuta nousevaa että tossa ovessa lukee meidän molempien sukunimet.
           Toinen asia, joka mun vuodesta on tehnyt haastavan, on _yliopisto_, joka ei sinänsä ole ollut niin haastavaa kuin odotin, mutta työtä on ihan törkeän paljon ja se vie todella paljon aikaa, eikä multa sitä aina laiskuuden, työssäkäymisen ja kaukosuhteen takia hirveästi irtoa. Mulla on tässä kesäkuussa vielä muutama tentti ja rästiessee, jotka täytyisi hoitaa alta pois jotta saisin tarpeeksi opintopisteitä ettei Kela tule ja peri mun tukia takaisin. Täytyy nyt siis ottaa niskasta kiinni ja kovaa, sillä heinäkuussa mä sitten ansaitsen palkintoni kun lähden kullan kanssa 10 päiväksi NEW YORKIIN mun veljen luo! Amerikkaan pääsy on ollut mun unelma jo pitkään, ja nyt se ihan oikeasti tapahtuu! Ja pääsen vielä tekemään tän unelmien matkan mun unelmieni miehen kanssa, voiko parempaa olla? Rahaa pitäisi vielä vähän säästää, mutta sitähän varten sitä kahvia keitellään ja lottoa myydään ;)
            Kaiken kaikkiaan mulla on asiat aika hyvin, kun miettii minkälaista opiskelijoiden elämä saattaa olla. Mulla on ruokaa kuukauden jokaisena päivänä ja katto pään päällä, oikein mainio sellainen. Lisäksi mulla on ympärillä rakastavia ihmisiä ja maailman vahvin suhde, enempää en tarvitse. Paitsi tietysti uusia vaatteita aina silloin tällöin ;)
     

tiistai 30. syyskuuta 2014

On a treadmill of a depression


Moikka. En ole paljon tänne päässyt kirjoittelemaan, ja syy on siinä että mulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa eikä voimia. Nyt ollaan tasan kaksi kuukautta asusteltu omineen, ja vaikka aluksi tuntui että tää muutto on tosi upea ja siisti juttu, niin mun täytyy sanoa että tää kaks kuukautta on ollu mun elämäni hirveintä aikaa. Toisinaan on hyviäkin päiviä mutta suurimmaksi osaksi koen tän Helsingin ankeaksi ja tylsäksi ja kaikki tää työn ja koulutehtävien määrä stressaa mua todella paljon, enkä oo koskaan tuntenu oloani näin voimattomaksi. Musta oikeasti tuntuu että mä en osaa enkä oo tarpeeksi hyvä, ja aamuisin on tosi vaikeaa päästä sängystä ylös. 
           
              Tavallisesti mun päivä alkaa sillä että herään herätyskellon sointiin, ja makaan vielä puoli tuntia heräämisen jälkeen miettien että pitäisikö sitä nyt nousta, vai onko mulla kuitenkin vähän kurkku kipeänä. No yleensä saan kuitenkin itseni ylös sängystä ja aamupalan ja meikkaamisen jälkeen lähden matkaan, ja olo tuntuukin yhtäkkiä ihan pirteältä. Ensimmäinen luento alkaa hyvin, mutta sitten iskee taas väsymys ja se tunne ettei musta ole tähän. Seuraava luento menee kahvin voimin ja alkaa jo melkein itkettää. Sitten RUOKA, ihanaa, nälän tunne katosi ja olo on taas vähän pirteämpi, viimeiselle luennolle mennään ihan hyvin mielin ja väsymys on kokonaan poissa. Viimeisen luennon jälkeen mä kävelen suoraan mun työpaikalle, joka sijaitsee ihan mun koulun läheisyydessä, ja pidän kiskan auki 10 asti. Kotona mä olen noin 22.45 ja sitten pitäisi vielä tehdä iso kasa koulutehtäviä seuraavan päivän luennoille. Tosi useesti ne jää tekemättä vaikka tähän aikaan illasta ei jostain kumman syystä enää väsytäkkään, ja tunnilla sitten improvisoin. 
             
              Mä en ikinä ole ollut masentunut, mutta nyt musta tuntuu että tää apaattisuus, jaksamattomuus ja ruokahalun katoaminen on just sitä, M-a-s-e-n-n-u-s-t-a, Toi sana pelottaa mua aikalailla, sillä mä en tiedä mihin tää voi johtaa jos tää on tosiaan sitä. Mä oon aina ollut tosi kunnianhimoinen ja olen päättänyt suorittaa nämä opinnot alta pois äkkiä ja kunnialla, mutta tällä hetkellä se tuntuu tosi mahdottomalta ajatukselta. Mistä se sitten johtuu että nyt masentaa? No luulen että suurin syy on se, että mun rakas poikaystäväni asuu Haminassa, ja töidensä takia tälle kaukosuhteelle ei lähiaikoina taida löytyä ratkaisua. Nähdään tosi harvoin, varsinkin kun mun kämppis ei jostain syystä yhtään pidä siitä että T yöpyy täällä ''liian usein'' joka hankaloittaa tilannetta entistä enemmän, sillä mä pääsen aika harvoin itse Haminaan. Nyt viime viikonlopun onneksi pääsin viettämään siellä, mutta sitä edellisestä vierailusta oli aikaa yli kuukausi. Lisäksi mulla on ihan suunnaton ikävä mun ystäviä. Täältä on toki löytynyt kivoja kavereita, mutta ei mikään korvaa niitä läheisimpiä ystäviä, eikä niitä tämän ikäisenä enää kovin helposti uusia löydy.
             
               Mä itken lähes joka ilta itseni uneen, ja toivon että aika kuluisi nopeammin, jotta pääsisin muuttamaan takaisin Haminaan, ja perustamaan perheen rakkaani kanssa. Mitään muuta en maailmassa toivo yhtä paljon.
           
               No mutta, se siitä masentuneisuudesta. Onhan tässä toki hyviäkin tapahtumia ja päiviä ollut, kuten esimerkiksi tuparit, jotka vietettiin 6.9, ja kaikki ihanat päivät jotka olen saanut viettää rakkaani kanssa. Iso piristys ja odotuksen kohde on myös joulu, jolloin mulla on kuukauden loma sekä koulusta, että töistä, ja pääsen vähän irti tästä kaikesta kamalasta. Toivon myös että ajan myötä tämä suuresta elämänmuutoksesta johtuva putoaminen päättyisi ja saisin nostettua itseni takaisin ylös täältä kuopasta, mutta päivä ja askel kerrallaan. Onko muilla vastaavia kokemuskia itsenäistymisen ensiaskeleista yms? Olisi kiva kuulla, ja varsinkin jos olette jotenkin saanut niihin helpotusta. :)



maanantai 4. elokuuta 2014

Home sweet home


Noniin! Muutto on viimeinkin tehty ja ollaan päästy asettumaan omaan uuteen kotiin tänne Helsinkiin. Muuttoraivauksista tosin onneksi itse selvisin kun mulla oli silloin ensimmäinen työpäivä täällä Helsingissä, mutta onneksi äiti ja pappa sekä kämppikseni ja hänen vanhempansa olivat auttamassa.

 Nyt on työpäiviä takana jo kolme ja täytyy sanoa että kiire on kokoajan ja toi homma vaatii todella paljon vaikkei ehkä ihan äkkiä uskoisi että kioskihomma voisi olla hankalaa. Pitää osata ja muistaa niin paljon kaikkea ja istumaan ei pääse kuin ruokataukoisin, koska asiakkaita on ihan törkeästi, johtuen kioskin keskeisestä sijainnista. Mutta yhtään en valita, tykkään tosi kovasti ja päivät menee äkkiä ku on paljon tekemistä.

Tällä hetkellä mä istun mun ikiomassa huoneessa mun ihan ensimmäisessä omassa kämpässä. Kämppiksenä mulla on mun paras ystävä, jonka oon tuntenu päiväkoti-ikäisestä asti, joka myös aloittaa opiskelut täällä Helsingissä nyt syksyllä. Meillä on tässä kämpässä vain yksi makuuhuone, joten toinen joutuu valitettavasti nukkumaan olohuoneessa. Onneksi se on erittäin iso ja siitä pystyy rajaamaan pienen 'huoneen'. Ollaan sovittu että jossain vaiheessa vaihdetaan paikkoja, ja mä pääsin nyt aloittamaan tässä makuuhuoneessa, mikä on ihan kiva koska mun poikaystävä tulee varmaan vierailemaan täällä aika usein, ja on kivempi että voidaan sitten olla täällä vähän omassa rauhassa eikä sitten häiritse Alinaa jos ollaan kokoajan siinä yhteisessä tilassa.

Sisustus ei ole vielä lopullinen, sillä meiltä puuttuu vielä aika paljon kaikkea, kuten esimerkiksi sohva ja peili. Sohvan mä ostan syyskuussa mun veljeltä joka muuttaa lokakuun alussa MANHATTANILLE... (yksi kateellinen täällä) Mutta tosiaan tää on nyt jo mun mielestä tosi hyvällä mallilla:) Kaappitila täällä on esimerkiksi ihan mahtava, ja meille molemmille löytyy runsaasti säilytystilaa, ehkä jopa melkein liikaakin. Tosin liikaa vaatetilaa ei kahdelle nuorelle naiselle voi koskaan olla... :D

En oo vielä ihan sisäistänyt tätä muuttoa, ja sitä että oon nyt helsinkiläinen, ja vaikka tekemistä täällä on vaikka millä mitalla niin mä en yksinkertasesti keksi yhtään mitään... Vaatii vähän totuttelua mutta eiköhän tää tästä vielä:) Nyt pitää alkaa opettelemaan rahan käyttöä, ja se on mulle ollu aina tosi hankalaa, ja nytkun vielä on paljon houkutuksia kun täältä löytyy ihan kaikki mitä tarvii ja enemmänkin. 
Mutta pidemmittä puheitta, ohessa vähän kuvia siitä miltä meidän koti näyttää tällä hetkellä :-)





torstai 24. heinäkuuta 2014

Muuttopuuhissa

Moikka moi! Nyt on pidellyt sellaista kiirettä viimeaikoina että mulla ei ole kertakaikkiaan ollut yhtään aikaa eikä voimia kirjoitella tänne blogin puolelle. Nyt kuitenkin aletaan olla loppusuoralla ja tärkeimmät asiat 
syksyä varten on hoidettu.

Vihdoin ja viimein löydettiin aivan mahtava asunto Helsingin herttoniemestä ystäväni kanssa. Upouusi kaksio ihan mahtavalla alueella ja ihan huikea tuuri kävi kun saatiin se vuokrattua. Asuntoesittelyssä oli meidän lisäksemme monia muita mutta nopealla toiminnalla sain varattua asunnon meille, ja sitten muutaman päivän paperisotkujen jälkeen saatiin ilmoitus että meidän hakemus on hyväksytty, aivan MAHTAVA tunne! Nyt on vuokrasopimus kirjoiteltu ja sähkösopimukset ynnä muut solmittu ja ensi viikolla päästään muuttamaan.


Asunnon löytämisen lisäksi mä sain Helsingistä TÖITÄ! Hain R-kioskeille töihin ja sain viime viikolla soiton työhaastatteluun, elämäni ihan ekaan sellaiseen. Mua jännitti aivan törkeesti ja pelkäsin että munaan sen haastattelun jotenkin, mutta onneksi se sujuikin lopulta tosi rennosti enkä edes mennyt lukkoon kun haastattelukieli vaihtui äkkiseltään englanniksi. Nyt ensi viikolla mulla alkaa työt muutaman harjoitteluvuoron lomassa ja sitten niiden jälkeen pitääkin jo pärjätä yksin, ja se mua vähän pelottaa. On niin monta asiaa jotka pitää omaksua niin lyhyessä ajassa, mutta mä uskon pärjääväni kun ottaa hyvän ja reippaan asenteen :-)

 Mutta kuten sanotaan, itku pitkästä ilosta.Vaikka kaikki tulevaa Helsinkiin muuttoa koskevat asiat ovat mallillaan, niin mulle on viime päivinä iskenyt aika kova stressi. Vasta nyt alan tajuamaan mitä kaikkea joudun jättämään taakse tänne Haminaan, ja se iskee vasten kasvoja ja lujaa. Aika tuntuu lipuvan sormien välistä ja tieto siitä että oma rakas ei olekaan enää puhelinsoiton ja muutaman kilometrin päästä masentaa ja lyö ihan matalaksi. Oon itkenyt monta iltaa itseni uneen, vaikka ei pitäisi ajatella sitä kaikkeista pahinta, kun Haminasta Helsinkiin on kuitenkin ihan hyvät  kulkuyhteydet ja mun poikaystävä on kuukaudesta suurimman osan vapaalla, vuorotyönsä takia. 

Pelottaa vaa niin hirveästi että näkeminen harvenee 
harvenemistaan ja kohta ei nähdä enää ollenkaan. Tietysti niin ei käy jos molemmat haluaa tän toimivan mutta tälläisten asioiden suhteen olen todella pessimistinen, huonojen kokemusten takia. Mutta toivotaan että tämä stressi tästä vähän tasoittuu ja pääsisin aloittamaan ''uuden elämän'' valoisissa merkeissä ja hyvin mielin.

 Mutta So long so good, nyt taidan häippästä unten maille jotta jaksan aamulla lähteä maailman suloisimman 5 kuukautisen pojan lapsenvahdiksi ja siitä salille. Viimeinen viikko rakkaalla 'omalla' salilla ja sitten tuleekin pitkä tauko ennen kuin pystyy alkaa taas keskittymään treenamiseen. Hyvää yötä ja kommentoikaa toki jos satutte tämän lukemaan. :-)
                                                                                                             

1.Erään päivän shoppailusaldo♥ 2.käytäväkuvaa meidän tulevasta talosta
3.Asuinalueemme sisäpiha(LOVE IT) 4.Vähän pohjapiirustusta tulevasta kodista


lauantai 5. heinäkuuta 2014

Vähän sitä sun tätä vuodesta 2014


Vuosi 2013 oli mulle kokonaisuudessaan ihan hirveä. Olin kokoajan kipeänä, stressaantunut pienistä asioista ja hyvin pitkälti masentunut. Vastoinkäymisiä tuli joka nurkasta, tai oikeastaan tuntui siltä kuin pyörisin kokoajan samaa vastoinkäymisten ympyrää.
Vuosi 2014 puolestaan alkoi niinkin hyvin että tutustuin uudenvuoden aattona nykyiseen poikaystävääni, ja jaoimme keskiyöllä ensisuudelmamme. Miten mahtava alku uudelle vuodelle ! Se juttu tuntui heti oikealta,ja nyt ollaan seurusteltu puoli vuotta.
 Heti Tammikuun alussa oli myös RUK:n kurssijuhlat, jossa olin kaverini aveccina. Ihan mahtavat bileet ja hyvä tilaisuus päästä leikkimään uudelleen prinsessaa, kun wanhojen tanssitkin olivat jo ohi
  . Mulle on tapana sattua kaikenlaisia kömmähdyksiä, eikä niiltä säästytty kurssijuhlissakaan. Tämä kuva on otettu aamuna jolloin mun oli tarkoitus mennä sinne kurssijuhliin, ja mun oli määrä tavata mun avec Tuliasemapatterin luona, armeijan alueella. No, menin sinne (helppoa kun RUK kotikaupungissani) ja portilla ihmettelin miksei täällä näy ketään. Kysyin kopissa olevalta sotilaspoliisilta että minne mun täytyy oikein mennä, ja hänellekään ei oltu infottu mitään. Seisoin siinä sitten pakkasessa täydessä tällingissä ja kaveri odotti autossa että mikä nyt on oikein homman nimi. Hetken siinä varttuessani ja sotilaspoliisin poistuttua kyselemään tarkempaa tietoa, kaverini huusi mulle autosta että juokse äkkiä tänne, ne juhlat on vasta huomenna ! Siitä sitten vähin äänin ja nolona poistuin autoon ja naurettiin kaverini kanssa koko matka kotiin. No ei siinä, aamulla sama rundi uudelleen ja hyvillä mielin oikeaan juhlaan. Mun harmikseni juttu oli kuitenkin kerennyt levitä ja sain illan aikana selittää useaan otteeseen tämän edellispäivän sekoiluni.. :D



Helmikuussa vietettiin Haminan lukiolla meidän penkkareita. Oltiin järjestetty ihan huippuhyvä ABI-gaala ja koulu oli koristeltu vaivalla. Valitettavasti mulla ei ole yhtään kuvaa koulun koristelusta :( No joka tapauksessa, meillä oli ihan mahtava päivä. Mulla kesti todella kauan keksiä itselleni penkkariasu, ja tuntui että kaikki mitä olin miettinyt oli varattuja tai liian kalliita toteuttaa. Päädyin lopulta tällaiseen venäläisen sotilasnaisen asuun, kun löysin poikaystäväni kotoa tuon Venäjältä tuliaisiksi tuodun hatun. Ei mikään maailman mielikuvituksellisin asu, mutta olin itse ihan tyytyväinen. Tärkeintähän oli että päivä oli ikimuistoinen, illasta puhumattakaan. 



             Penkkareista vähän alle viikon kuluttua lennettiin perheeni ja parhaan ystäväni kanssa lomalle Mombasaan, Keniaan. Voi että kuinka kaipaankaan tuota kuuman kosteaa rantaa. Meidän hotellialue oli kuin paratiisi, en ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, vaikka olen melko paljon matkustellutkin. Harmittaa vaan kun en oikein osannut ottaa lomasta irti tarpeeksi, syystä että olin vasta seurustellut reilu kuukauden verran, ja jouduttiin olemaan poikaystäväni kanssa kuukausi näkemättä, johtuen siitä että hän lähti 3 päivää ennen kotiinpaluutani ystäviensä kanssa kolmeksi viikoksi Balille, Indonesiaan. Nyt jälkeenpäin vähän kaduttaa kun kaikki illat tuli istuttua itkemässä hänen peräänsä, koska kuukausi on loppupeleissä todella lyhyt aika. Mutta kyllähän se tuntuu ikävältä niin alkuvaiheessa seurustelua. Kuukaudesta kuitenkin selvittiin todella hyvin, ja siitä jo tiesi että suhteen lyhykäisyydestä huolimatta pelissä on vahvat tunteet.


        
  Heti reissun jälkeen alkoi loppukiri kirjoituksiin. Laiminlöin kirjoitukset ihan täysin, ja laiskuudestani   johtuen en saanut sellaisia arvosanoja mitkä oikeasti pystyisin kyllä saavuttamaan. Mutta olen ihan        tyytyväinen. Venäjästä kirjoitin E:n, englannista E:n, ruotsista C:n, äikästä C:n ja terveystiedosta M:n.    Että ihan hyvät paperit loppupeleissä, ja sain sentään lakin päähän! Vähän ennen lakkiaisia mulla oli    myös pääsykokeet Helsingin yliopistoon, jotka luulin tyrineeni ihan täysin. Onnekseni pääsin kuin   pääsinkin kuitenkin sisään, ja nyt syksyllä olisi määrä aloittaa Venäjän kielen opiskelu




Lakkiaistilaisuus sujui todella hyvin, sain jopa Stipendin hyvästä venäjän kielen osaamisesta. Eniten mua kuitenkin jännitti juhlan loppuosuus, jossa lauloin yhdessä toisen lakin saaneen kanssa Suvi Teräsniskan hennon kuiskauksen. Laulukin sujui onneksi ongelmitta ja saatiin myös hyvät aplodit. Sitten lähdettiinkin Gaudeamus Igiturin saattelemina juhlimaan valmistumista.
Mulla oli oikein kivat juhlat, sain kivoja lahjoja, enimmäkseen uutta kotia varten ja myös hitusen taskurahaa. Skumppaa tuli juotua ja iltaa kohden väki väheni ja päästiin lopulta viettämään iltaa ystävien kesken Haminan seurahuoneelle. Seuraavana päivänä olikin vähän outoa kun kaikki se mitä oli lukioaikana odottanut oli ohi. Mutta niin se elämä vaan menee eteenpäin :-)
Heti seuraavalla viikolla aloitin kesätyöt Haminan kaupungilla, hoitoapulaisena vanhainkodissa. Sekin on nyt ohi ja tällä hetkellä keskityn käymään salilla ja viettämään mahdollisimman paljon aikaa poikaystäväni kanssa.




Mulla ei nyt tällä hetkellä ole hirveästi uusia kuvia, muutakuin Instagramissa jonka löydätte blogini sivupalkista. Lupaan ottaa lisää aina kun kerkeän ja toivoisin että kommentoisitte tämän tekstin  yhteyteen, mitä haluatte että sisällytän seuraavaan postaukseeni. Kesäisin terveisin - Tanja 



perjantai 4. heinäkuuta 2014

Who am I



Moikka vaan !

Tuntuu jotenkin oudolta kirjoittaa taas ensimmäistä postausta. Mulla tosiaan on ollut blogi aiemminkin, mutta henkilökohtaisista syistä päätin sen poistaa. Mulla ei ikinä oikeastaan mitään oikeata asiaa ollut, oli jotenkin vaan hauskaa kirjoitella ja laitella kuvia päivän asuista yms. koska sitä teki kaikki. En tiedä onko mulla nytkään mitään maailmaa mullistavaa tietoa ja mielenkiintoista asiaa mutta mulle tuli into aloittaa jälleen kirjoittaminen, sillä elämässäni on tapahtumassa suuria muutoksia lähikuukausina. Mun nimi on siis Tanja jos ei se jo blogin osoitteesta käynyt selväksi.

Olen tosiaan pian 19 vuotta täyttävä tällä hetkellä vielä kotona asuva nuori tyttö pienestä rajakaupungista nimeltä Hamina. Tai ei tämä ehkä niin pieni ole, kun karttaa katsotaan, mutta tuntuu että täällä kaikki tuntevat toisensa ja ''tietävät'' kaikista kaiken. Osittain se on ihan ok, mutta nämä tiedonjyvät eivät aina satu olemaan kovin todenmukaisia, ja niinpä täällä osataan olla erittäin ennakkoluuloisia toisia kohtaan.

Ei siinä, Hamina on tosi kiva kaupunki ja täällä on kaikki tarvittava, näin ainakin nyt ajattelen kun alkaa olla aika jättää tämä kotikaupunki taakse päin ja ottaa suunta kohti tulevaa. Mä kirjoitin tänä keväänä ylioppilaaksi Haminan lukiosta melko hyvin arvosanoin, ja omista epäilyistä huolimatta pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon - venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Tarkoitus olisi valmistua 2019-2020 kielten opettajaksi. Mutta ei nyt sen enempää jorista opiskelujutuista, se kuulostaa liian tylsältä.
Enemmän mulla on nyt mielessä kirjoitella tänne mun ajatuksia ja tuntemuksia liittyen muuttoon, uuteen kaupunkiin, asunnon löytämiseen, poikaystävän jäämiseen 147 kilometrin päähän, sekä kaikkeen muuhun mitä mun elämään tällä hetkellä sisältyy.
 Tällä hetkellä mun harrastuksiini kuuluu aktiivisesti kuntosalilla käyminen, mutta mun pitkäaikaisimpia harrastuksia ovat teatteri (vuodesta 2002 lähtien), ja laulaminen. Teatteri on nyt vuoden verran ollut tauolla, sillä se vaatii niin runsaasti aikaa, ja mulla oli viime lukukautena kirjoitukset, jotka eivät antaneet periksi niin aikaavievälle harrastukselle.

Blogini nimi - Taking Steps jo itsessään selittää aika paljon. Mun on aika ottaa uusia askeleita kohti omaa tulevaisuutta, mutta samalla joudun jättämään paljon taakse. Olen seurustellut nyt puoli vuotta, ja valitettavasti poikaystäväni keskeneräisten opintojen takia joudutaan väliaikaisesti erilleen, ja se on yksi suurimmista ja pelottavimmista asioista tässä koko prosessissa. Tietysti yhtä pelottavalta tuntuu se että suurin osa kavereista ja perhe jää tänne, kun aloitan opiskeluelämän Helsingissä. Mutta kaikesta tästä enemmän myöhemmissä postauksissa.

PS. Tämänhetkinen ulkoasu ei ole lopullinen eikä todellakaan huoliteltu. Päivitän blogia aina kun kerkeän ja on innostusta. Toivottavasti tästä ensimmäisestä kirjoituksesta saa vähän irti, mistä mun blogissa on kyse. :)  XO Tanja